Tänään se vihdoin kävi, ja pakko myöntää, itku kyllä ei ollut kaukana. Tultiin kotiin ja itku tuli. No kaikkihan sen nyt tiesi. Itku tuli, ja meni. Samoin kun tunteet elokuvateatterissa. Naurettiin sun kustannuksella aikasemmin kotona, ehkä karma kosti mulle. Kosti kyllä niin ilkeesti, etten tiennyt melkein 10 minuuttiin, miten päin olisi pitänyt olla. Ja sinä, näytit hyvältä niin kuin aina ennenkin, mutta ei. Ei mulla sua ollut ikävä, ei ei ollenkaan. Kaikki tuli vaan niin yhtäkkiä taas. Siitä on yli 60 päivää, yli 2 kuukautta. Mikään ei koskaan tuu olemaan samalla tavalla, mutta silti pitää vaan jaksaa puskea läpi paskan.
Olit ryhmän seassa, hyvin määrätietoisena. Olit aina ennenkin ryhmän johtaja. Johtaja ja johtaja, mutta silti. Kukaan ei uskaltanut moikata liian selvästi, se olit sinä joka kielsi sen. Otit sen tietyn ilmeen, kyllä mä tiedän. Sen millä katsoit aina ennen mua. Tunsin että mun identiteetti vietiin. Oli pakko mennä vessaan katsomaan naamaa. Onneks ehdit kadota, ennen kuin edes vilkaisin pidempään. Onneksi. Onneksi.
Mulla on kaikki hyvin ilman sua. Mulla on niin hyvä olla ihmisten kanssa jotka välittää musta. Silti aina lähestyn sua. Joka ikinen kerta. Mikä sussa on sellaista joka viehättää? Miksi annan aina itseni tuntea syyllisyyttä luovuttamisesta. Luovutin meidän suhteen, luovutin sun suhteen, ja nyt joudun kärsimään siitä. Kukaan ei enää viitsi tulla juttelemaan mulle, jokaisen on valittava puolensa, jopa mun. En tule sun puolelle, tällä kertaa mun pitää seisoa omilla jaloillani, tarkasti maassa, ilman sua.
Vaihdoit mut pois kun jonkun vanhan kapisen koiran. Ymmärrän, meidän aika ei ollut,eikä koskaan enää tuu olemaan, mutta teit ilkeesti. Teit niin ilkeesti, etten tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa. Ja ei, ei jossittelu auta, miksei se auta. En tiedä. Ennen se olin minä, joka kuului sun ryhmään, nykyään en enää. Vaihdoit mut
EDIT samooin tämä! Parisen viikkoa vanhaa vuodatusta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti